This fantasy, this fallacy, this tumbling stone...I cannot be returned.

Kirjoittamisesta on ollut aivan liian pitkä tauko ottaen huomioon tapahtumien määrän... Kuitenkin energiani menevät tällähetkellä niinpaljon muihin asioihin että taidan pitää tämänkin päivityksen melko lyhyenä ja pintapuolisena...

Näyttämötyön diplomin näytökset olivat ja menivät... ja ihan hyvinhän ne tuntuivat menevän! :)
Juuri saavuin Yksi lensi yli käenpesän kenraalista ja huomenna ensi-ilta! Hassua.... :)

Florence tuli ja sanoi:                 Oh, the river, oh, the river, it's running free, 

And I'll join in the joy it brings to me 

But I know it'll have to drown me, 

Before I can breathe easy, 

And I've seen it in the flights of birds, I've seen it in you, 

The entrails of the animals, the blood running through, 

But in order to get to the heart, I think sometimes you have to cut through, 

But you can 

Just keep following the heartlines on your hand 
Just keep following the heartlines on your hand 
Keep it up, I know you can 
Just keep following the heartlines on your hand 
Cause I am 

. . .

(Raise it up raise it up)

Here I am a rabbit hearted girl
Frozen in the headlights
It seems I´ve made the final sacrifice

I must become a lion hearted girl

Ready for a fight

Before I make the final sacrifice

This is a gift it comes with a price

Who is the lamb and who is the knife

Midas is king and he holds me so tight

And turns me to gold in the sunlight

All I Need

Tässä kaiken kiireen, stressin ja uupumuksen keskellä olen taas pysähtynyt ajattelemaan mitä ihan oikeasti me teemme itsellemme ja toisillemme. Pääsen tällä hetkellä suraamaan monen stressaantuneen teatteri-ihmisen ja monen stressaantuneen abin elämää ja kaikkien huulilla on sama lause. "Mulla on niin kiire, eikä aikaa riitä mihinkään" Itsekkin tätä lausetta viljelen paljon, mutta olen pikkuhiljaa huomannut, ettei se hyödytä mitään. 

Olemme kaikki väsyneitä, ihan kohta loppuun palaneita ja stressaantuneita ja silti pitäisi vielä hetki jaksaa painaa. Mielestäni tällaisina hetkinä olisi erittäin tärkeää pitää huoli sekä omasta, että toisten psyykkisestä kunnosta. Kuitenkin olen huomannut, että ajan puutteesta, stressaantuneisuudesta ja muutenkin itsensä lujille pistämisestä on tullut jonkilainen kehuskelun aihe "minä olen tehokas, minä jaksan, minä poltan itseni loppuun." Onko siis oikeastaan ihailtavaa kun joku uurastaa niin, ettei hän enää tiedä itkeäkkö vai nauraakko väsymyksestä ja stressistä...

Oman elämänsä päivittelyssä unohtuu usein se, että jollakulla muullakin voi olla rankkaa, jollakulla muullakin voi olla kiire, jollakulla muullakin voi olla paha olo... Kaverin avautumis yritykset tyssäävät kuin seinään, kun vastaamme heille pikaisesti takaisin "no voivoi" ja jatkamme omaa valitustamme vapaa-ajan puutteesta ja tekemättömistä hommista. "Et sä osaa ees kuvitella kuin rankkaa mulla on!" 

...niin...

Ihmissuhteet perustuvat vuorovaikutukseen, kommunikaatioon, puhumiseen ja kuuntelemiseen. Joskus kaverille riittäisi se, että saisi välillä vuodatettua jollekulle muulle murheitaan ja stressinaiheuttajiaan. Miksi me sitten emme kuuntele? Onko se ihan oikeasti niin vaikeaa luopua edes hetkeksi siitä "raskaiten raataneen" -tittelistä? 

Eikö maailma pyörikkään minun ympärilläni?

Itse olen kuolemanväsynyt, mutta uskon (JA TOIVON) että 2-3 viikon jälkeen helpottaa, hetkeksi. Tällä hetkellä en kuitenkaan stressilleni mitään voi. Voin ulkoilla, koittaa syödä hyvin, nukkua pitkiä yöunia yms. mutta olen luonteeltani perfektionisti teatterin suhteen, eikä niitä ylioppilaskirjoituksiakaan voi vähätellä paineitten luojana. Mitä kuitenkin voin tehdä silloin kun en omalle stressilleni voi mitään, on auttaa jotakuta muuta samassa tilanteessa olevaa jaksamaan. Vertaistuen antaminen on tällaisessa tilanteessa lähes ainoa asia, mitä voit toisen ja itsesi hyväksi tehdä. 

Koitetaan nyt siis selvitä kaikki hengissä elämästä... (?)

¡ Besos y abrazos !

Liipalaapaa!

Kuuntelin tätä kirjoittaessani. <3 Kuunnelkaa tekin lukiessanne. (: http://www.youtube.com/watch?v=If8k59xJIOk (En jostain syystä löytänyt videota tähän niin siksi vain linkki)

Mitä miettii joululomalta huomenna palaava, lukiota enää muutaman viikon käyvä, taiteella elämänsä täyttävä ihminen. Paljon ja samalla ei sitten yhtään mitään.

Huomenna tämä ihana lomailu saa siis taas loppua. Kaksi viikkoa lomasta meni kuin hujauksessa ja oikeastaan ainoat hyödylliset asiat mitä tuli tehtyä olivat historian luku (ruhtinaalliset 3 päivää) ja näytelmäharjoituksissa käyminen. Kellon ympäri nukkuminen ja syöminen, sekä leffojen katselu ja musan kuuntelu täyttävät kyllä ihan oikeasti ihan mallikkaasti 24h päivästä! ;D 

Tulevaisuus... se on ollut nyt monen abin huulilla... mikä musta tulee isona. Itselleni Näyttelijän ammatti ja teatterikoulut ovat olleet päämääränä jo monta vuotta, mutta toisten hätääntyneisyys oman tulevaisuutensa suunnan hukassa olemisesta sekoittaa joskus myös omaa päätäni. Onko normaalia, että olen tiennyt jo ala-asteella mitä haluan "aikuisena" tehdä? Toisaalta, niinkuin olemme Yksi lensi yli käenpesän- näytelmän parissa nyt muutaman kuukauden pohtineet, niin kuka ihan oikeasti määrittelee mikä on normaalia... Totesin eräälle ystävälleni, että eiköhän kaikilla ihmisillä edes jokin osa-alue elämästä ole tulevaisuuden kannalta sumun peitossa. Itselläni ainakin vaikka ammatti olisikin (ainakin haave/unelma/toive tasolla) selvillä, moni muu asia tulevaisuudesta on täysin harmaan sumun peitossa... 

Kuitenkin nyt ihan lähitulevaisuutta ajatellen, stressiä aiheuttaa myös ylioppilas kirjoitukset. Ei ihan hirveän montaa kalentein aukeamaa tarvitse kääntää, kun jo äidinkielen tekstitaidon yo koe (8.2) tulee vastaan. Lukurytmi on sopivasti hukassa ja täytenä kysymysmerkkinä päässäni on ajatus neljän aineen pänttäämisestä samaan aikaan...

Keventävänä osana tämänhetkistä elämääni on ollut teatteri... vai onkohan niin... Yksi lensi yli käenpesän- näytelmä edistyy ihan mallikkaasti ja onneksi ensi-iltaan (31.1) on vielä jonkin verran aikaa. Omat roolivaatteeni ovat vielä hieman hukassa, mutta luulen että ensiviikolla käynti Europehousessa valaisee vaateprobleemaani. 

http://www.nuorisoseura.fi/talvi-2013.html

Hieman isompaa huolta minulle aiheuttaa näyttämötyön diplomini. Olen ryhmästäni ainoa joka tekee diplomia, näyttelen pääosan, käsikirjoitus on osittain tekemäni.... vastuu on pääosin minulla. Onneksi työskentelen huipputaitavien ihmisten kanssa, jotka valavat minuun osaavuudellaan uskoa, kun itselläni sellaiset pienet EI TÄSTÄ TUU MITÄÄN -älähdykset alkavat ottaa vallan. Kiitos siis heille jo nyt siitä! Diplomini arvosteltava näytös on 22.1 ja seuraava näytös luultavasti 26.1.

Stressistä, unettomista öistä, kropan pettämisistä, loman loppumisesta ja mauttomasta makaroonimössöstä huolimatta aion repiä itsestäni viimeisenkin energiahiukkasen, jotta hommat saadaan hoidettua kunnialla loppuun asti. Onnea vain valitsemallani tiellä! Laskinpa muuten tuossa että 21 viikkoa lakkiaisiin ja samalla myös kesäloman alkuun! HUI! :D

Energiarikasta kevättä kaikille! Koittakaahan jaksaa!

ZikZak