Olemme kaikki väsyneitä, ihan kohta loppuun palaneita ja stressaantuneita ja silti pitäisi vielä hetki jaksaa painaa. Mielestäni tällaisina hetkinä olisi erittäin tärkeää pitää huoli sekä omasta, että toisten psyykkisestä kunnosta. Kuitenkin olen huomannut, että ajan puutteesta, stressaantuneisuudesta ja muutenkin itsensä lujille pistämisestä on tullut jonkilainen kehuskelun aihe "minä olen tehokas, minä jaksan, minä poltan itseni loppuun." Onko siis oikeastaan ihailtavaa kun joku uurastaa niin, ettei hän enää tiedä itkeäkkö vai nauraakko väsymyksestä ja stressistä...
Oman elämänsä päivittelyssä unohtuu usein se, että jollakulla muullakin voi olla rankkaa, jollakulla muullakin voi olla kiire, jollakulla muullakin voi olla paha olo... Kaverin avautumis yritykset tyssäävät kuin seinään, kun vastaamme heille pikaisesti takaisin "no voivoi" ja jatkamme omaa valitustamme vapaa-ajan puutteesta ja tekemättömistä hommista. "Et sä osaa ees kuvitella kuin rankkaa mulla on!"
...niin...
Ihmissuhteet perustuvat vuorovaikutukseen, kommunikaatioon, puhumiseen ja kuuntelemiseen. Joskus kaverille riittäisi se, että saisi välillä vuodatettua jollekulle muulle murheitaan ja stressinaiheuttajiaan. Miksi me sitten emme kuuntele? Onko se ihan oikeasti niin vaikeaa luopua edes hetkeksi siitä "raskaiten raataneen" -tittelistä?
Eikö maailma pyörikkään minun ympärilläni?
Itse olen kuolemanväsynyt, mutta uskon (JA TOIVON) että 2-3 viikon jälkeen helpottaa, hetkeksi. Tällä hetkellä en kuitenkaan stressilleni mitään voi. Voin ulkoilla, koittaa syödä hyvin, nukkua pitkiä yöunia yms. mutta olen luonteeltani perfektionisti teatterin suhteen, eikä niitä ylioppilaskirjoituksiakaan voi vähätellä paineitten luojana. Mitä kuitenkin voin tehdä silloin kun en omalle stressilleni voi mitään, on auttaa jotakuta muuta samassa tilanteessa olevaa jaksamaan. Vertaistuen antaminen on tällaisessa tilanteessa lähes ainoa asia, mitä voit toisen ja itsesi hyväksi tehdä.
Koitetaan nyt siis selvitä kaikki hengissä elämästä... (?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti